ässä ja minä olemme esikaupunkialtia, mutta haaveilemme omasta maaseudun kodista. Tai ainakin minä.
Niin usein otan lemmikkikoirani ja hiipumme kaupungin reunaan, jossa jonkin verran kaupunki tapaa jonkin verran maaseutu.
Annoin lemmikkikoirani juoksua ja teeskentelemme, että olemme maanlapsia.
Ace kilpailee ympäri kuin hän ei ole koskaan ennen ollut hihnassa – “Kiitos! Kiitos!” – Ennen kuin hän asettuu versioonsa seurannasta ja osoittamisesta. Sitten ravittuu sivullani tai muutama metri eteenpäin, aina taaksepäin.
En ole varma, mitä muiden alueiden ihmiset ajattelevat Pohjois -Dakotaa. Olen varma, että he olettavat, että se näyttää paljon kuin nämä kuvat. Paljon tilaa.
Missä asun, uudet kodit ja palvelut ilmestyvät lisäksi ja lisäksi, laajentaen pientä kaupunkiamme. Näen sen hyvänä asiana.
Mielestäni on myös hyvä asia, että lemmikkikoirani ja minä voimme silti paeta hiljaisena sunnuntaina.
Ja niin me teemme.
Mihin sinä ja lemmikkikoira paeta?